TOGETHER…

Viimeiset viikot ovat olleet henkisesti hyvin rankkoja. En edelleenkään pysty uskomaan, että tämä tilanne on todellinen. Elin kauan korona pimennossa. Mika tiesi aiheesti jo tammikuussa. Lopulta en enää päässyt pakkoon sitä. Muistan sen päivän, kun sain tietää COVID-19 viruksesta. Menin heti juttelemaan Mikalle asiasta ja häne kertoi minulle kaiken minkä halusin tietää. En edellenkään katso uutisia ellei lasten uutisia lasketa mukaan. Saan kaiken tarvittavan tiedon Mikalta.

Meidän perheessä korona virus ei näy muulla tavalla, kun että poika on etäkoulussa, käymme kerran viikossa ruokakaupassa ja emme käy kirppareilla. Tämän jälkeen minulla menee kauan aikaa, että uskallan totuttaa itseäni olemaan ihmisten ilmoilla. Se ei meinaa ollut helppoa ennen koronaakaan. Nyt olemme enimmäkseen perheen kesken ja tietysti mieleni tottuu siihen, joten paluu takaisin ihmisten ilmoille tulee olemaan vaikeaa.

Ajatuksissani on ollut moni mielenterveys potilas, jotka ovat yksin neljän seinän sisällä. Minulla on sentään Mika ja Miko. En tiedä miten kestäisin olla tässä tilanteessa yksin ja ajattelen jatkuvasti miten tuttuni pärjäävät. Näen heidän kyyneleitä mystoryssa ja en pysty kuvittelemaan mitä he käy tällä hetkellä läpi. Onneksi meillä on välineitä miten pystymme olemaan yhteydessä muihin ilman fyysistä kontaktia. Se ei kuitenkaan ole sama, kun tunnet toisen ihmisen läsnäolon. Ajattelen miten he pärjäävät yksin ja miten he käsittelevät aihetta ilman toisen ihmisen apua läsnäolollaan. Olemme kaikki tässä tilanteessa yhdessä ja vedämme samaa köyttä. Pidetään se mielessä.

 

Leave a Reply