FEATHER…

Elämäni toiseksi vaikein kesä on nyt ohi. Ensimmäinen vaikea kesä oli poikani syntymän jälkeen. Sairastuin silloin psykoosiin ja koin elämäni ensimmäistä kertaa jatkuvaa ahdistusta. Miko on seitsämän ja meillä on mennyt monet kesät mielenterveys ongelmieni takia pieleen. Seitsemään kesään on mahtunut paljon ikäviä asioita.

Toisena kesänä minulta löytyi kasvain ja käteni oli paketissa melkein koko kesän. Se ei itseasissa ollut se kauhea asia vaan se, että kesti kauan ennen kun sain varmuuden, että kasvain oli hyvälaatuinen. Muistan ikuisesti päivän, kun olin menossa koepalaan tyksiin. Koepalaa ei lopulta edes otettu vaan käsikirurgi pystyi sanomaan röntgen kuvasta, että kyseessä oli hyvälaatuinen kasvain. Käsikirurgi ihmetteli, että miksi hänelle ei ollut soitettu. Olin joutunut turhaan kärsimään ja odottamaan viikkoja saadakseni  tiedon, jonka hän pystyi sanomaan parin minuutin aikana. Kasvain oli kuitenkin syönyt jo melkein kokonaan nivelen, joten se oli leikattava. Muistan kuinka huojentunut olin. Silti  päälle jäi voimakasta ahdistusta.

Kolmantena kesänä sairastuin myyräkuumeeseen ja olin vakavasti sairas. Tästä en muista paljoakaan onneksi. Sairaus kuitenkin vei voimat ja en kyennyt moneen viikkoon kävelemään, kun pari askelta. Paraneminen kesti kauan ja emme pystyneet tekemään loppukesänä oikeen mitään. Koska oli suurimman osan sairautta tiedottomassa tilassa niin se ei aiheuttanut minulle ahdistusta. Tuntui kuitenkin kauhealta, että jouduimme perumaan kaikki kesän suunnitelmat.

En muista mitä mitä viime kesänä tapahtui. Johtuiko jatkuva ahdistus lääkärin ja psykoterapeutin lomasta vaan mitä ihmettä pääni sisällä tapahtui. Kesä ei ollut kokonaan pilalla, mutta ei se  putkeenkaan  mennyt.

Nyt pääsemme tämän vuoden kesään. Pienen virheen takia sain yhden kauheammista paniikkikohtauksista, joka jäi päälle. Jokainen päivä oli tuskaa. Sitä ei voi edes kutsua elämiseksi vaan se oli selviytymistä. Lopulta menin hoitoon ja sain lopulta apua. Tämän vuoden kesä oli täysin verrattavissa kesään, kun poikamme syntyi. En ole vieläkään toipunut, mutta pikku hiljaa tuntuu, että saan elämäni takaisin. Rehellisesti Mikon syntymän jälkeen ei ole ollut pitkiä aikakausia, kun olen ollut “normaali” ja terve. Minulta on myös loppunut toivo, että olisin enää koskaan terve. En ole kuitenkaan valmis luovuttamaan.

Seitsemän vuotta ja niistä kaksi on sujunut suht hyvin. Tietenkin näiden epäonnistuneiden kesien takia minulle on tullut kesä kammo. Mitä jos ensi kesä on myös kauhea ? Mitä jos ensi kesänä joudun taas kärsimään ? Tuntuu epäreilulta, että kamppailen syksystä kevään loppuun saakka emetofobia pelon kanssa. Nyt ahdistus mörkö vei kesänkin minulta pois.

 

Leave a Reply