ONE STEP AT A TIME…

Kutsun tätä ” kampausta” mommy hairiksi. Mikon syntymän jälkeen en ole jaksanut pitää ulkonäöstäni huolta. Suurin osa aikani menee lapsen hoidon ja mielenterveys sairauksieni kanssa. Minusta on tärkeämpää yrittää keksiä keinoja miten taistelen mieltäni vastaan, kun keskittyä miltä näytän. Ulkonäkö ei ole enää minulle niin tärkeää. Blogin kautta saan ihan tarpeeksi muodista ja kauneudesta. Vaikka kuvat ovatkin valheellisia niin pystyn, jollain tavalla pitämään kiinni vanhasta elämästäni. Olen  sitä mieltä, että sairauteni vei osan persoonallisuudestani, johon kuului vahvasti oman ulkonäköni huolehtimista. Sain kuitenkin tilalle ajatusmaailman, että lapseni suudelmat puhtaisiin kasvoihini on paljon tärkeämpää.

Muistan ikuisesti ensimmäisen kerran, kun meikkasin Mikon syntymän jälkeen. Yritin väkisin keksiä jotain mikä saisi ajatukseni muualle. Odotin omaa vuoroani lääkärin vastaan otolle ja odottaminen tuntui ikuisuudelta. Mika oli osaston keittiössä keittämässä tuttipulloja ja Miko nukkui pinnasängyssä tyytyväisenä. En kirjoita nyt tapahtuneesta niin tarkasti, sillä olen joskus aikasemmin kirjoittanut tästä. Meikkasin hyvin kevyesti ja harjasin hiukseni, jotka olivat niin takussa, että harjassa oli ihan kauheesti katkenneita hiuksia. Oloni ei parantunut yhtään, mutta pieni tekeminen kyllä, jollain tavalla helpotti odottamista. Muistan kuinka ylpeä Mika oli minusta, kun hän avasi meidän huoneen oven ja huomasi, että olin hieman ehostanut itseäni. En ikinä unohda hänen katsetta. Luulen, että se oli hänelle toivon kipinä, sillä silloin tilanteeni näytti hyvin synkältä. En sillä hetkellä halunut rikkoa hänen iloa ja en kertonut, että voin silti todella huonosti, vaikka kasvoissani olikin kosmetiikka naamari. Pimittäminen ei kuitenkaan onnistunut kovinkaan kauaa ja hetken päästä olin jo taas käytävällä kävelemässä hysteerisesti ympyrää.

MENTHAL HEALT DOESN´T HAVE A FACE!

Tämä sanonta pitää todella paikkaansa. Olen tavannut mielenterveys potilaita, jotka meikkaavat ja näyttävät terveiltä, vaikka ovat yrittäneet riistää muutama päivä sitten henkensä. Olen tavannut potilaita, jotka näyttävät siltä, että ovat ihan juuri valmiita luovuttamaan ja he ovatkin voineet paremmin, kuin koskaan.

Seuraan instagramissa @selfloveclubb tiliä, jonka omistaa nainen, joka puhuu mielenterveys ongelmista hyvin avoimesti. Ihailen häntä kovin. Olen itse hyvin avoin sairaudestani, mutta haluan silti pitää instagramini kuvat pinnallisina. Minulla täytyy olla paikka, johon pakenen todellisuutta.         Instagramin mystoryssa puhunkin sairaudestani avoimesti. Tämä on toiminut kohallani hyvin. Näin tuon tasapainoa ja samalla myös  todellisuutta tiliini.  Olen valitettavasti huomannut, että jos kerron sairaudestani niin moni lopettaa tilini seuraamisen. Hetken pettymyksen jälkeen totean, etten koskaan lopeta mielenterveys sairauksieni puhumisesta ja ne, jotka lopettavat seuraamiseni niin eivät olleet minulle arvokkaita seuraajia…

 

 

P2117739

P2117754

P2117702

Leave a Reply